Istuin lauantai-iltapäivänä sanelemassa blogitekstiä motivaatiosta. Minulla oli ajatus, jota olin kantanut pitkään: ihmiset eivät etsi nautintoa vaan motivaatiota. Pyysin tekoälyä opponoimaan.
Se teki sen. Viisi vastaväitettä, väitteeni sisäinen ristiriita, Aristoteles, syy-seuraussuhteen suunta ja vielä huomautus otoksen vinoudesta. Korjasin ajatusta. Uudet viisi vastaväitettä. Jossain vaiheessa huomasin, etten enää ajatellut ääneen, vaan puolustauduin.
Ja silloin tuli toinen ajatus, synkempi kuin ensimmäinen: onko ihmisen ajattelulla enää mitään arvoa?
Väittely oli elämän suola
Ennen ajatuksen saattoi heittää ilmaan ystävän kanssa, illallispöydässä tai kahvihuoneessa. Toinen oli eri mieltä, sinä vastasit, ja jossain siinä välissä syntyi jotain. Väittely oli hidasta, epätäydellistä ja inhimillistä. Kukaan ei tiennyt kaikkea, ja juuri siksi siitä oli iloa.
Nyt jokainen ajatus kulkee koneen läpi, joka on lukenut kaiken, mitä ihmiskunta on kirjoittanut. Se löytää reiän sekunneissa. Ja jos ajatuksesta ei löydy reikää, se on joko itsestäänselvyys tai populismia.
Kaivinkone ja lapiomies
Tekoäly on ajattelijalle sama kuin kaivinkone lapiomiehelle. Kysymys siitä, korvaako teknologia meidät, on oikeastaan vajaa. Teknologia on aina korvannut suurimman osan ominaisuuksistamme. Nyt vuorossa on ajattelu.
Törmäsin tähän kirjoittaessani lääketieteellisiä blogeja. Ensin ajattelin, että tekoälyllä voisi tehdä aukottoman, faktuaalisesti täydellisen tekstin. Lopulta se ei ollut minkään arvoinen. Se ei tuottanut mitään uutta. Se oli entrooppisesti kylmää tekstiä, eikä sellaisen julkaiseminen tuo maailmaan uutta informaatiota, ei ainakaan Googlen silmissä.
Entropiakaivo
Mutta jos koneella on käsissään virtuaalisesti kaikki maailman informaatio, mikä sitten on uutta?
Toki voi aina tehdä tutkimusta. Mutta sillä hetkellä, kun tutkimus julkaistaan, se on jo vanhaa tietoa. Internet, Google ja tekoäly imaisevat sen heti. Se laimenee informaation mereen, datakeskusten syövereihin, ja entropia maksimoituu. Tieto muuttuu nopeasti arvottomaksi.
Jos kone kirjoittaa artikkelin paremmin kuin yksikään professori, mitä arvoa minun tiedollani enää on? Mitä arvoa ihmisen älyllisellä tuotoksella ylipäätään on?
Kenelle krediitti kuuluu?
Minusta tuntuu, että sama tapahtuu kaikkialla. Matemaatikko, joka ratkaisee vaikean ongelman, joutuu pian kysymään, olisiko kone tehnyt sen nopeammin. Tutkija, joka julkaisee löydöksen, ei enää voi sanoa tehneensä raskaan työn yksin. Suuret nostot tekee kone. Ihminen ohjaa, tarkistaa ja allekirjoittaa.
Lääkärinä näen saman omassa työssäni. Kone tuntee tutkimuskirjallisuuden paremmin kuin minä koskaan tulen tuntemaan.
Mitä jää jäljelle?
Jäljelle jää se, mitä ei voi logiikalla ampua alas: kokemus ja tunne. Niitä ei voi todentaa keskiarvoilla, mediaaneilla tai moodeilla. Niitä ei voi ampua täyteen reikiä tutkimustiedolla ja faktoilla.
Kone ei ole istunut kymmentä vuotta vastaanotolla katsomassa ihmisiä, jotka tietävät mitä heidän pitäisi tehdä, mutta eivät tee. Kun sanon, että näin tämän, tunsin tämän, koin tämän, siihen ei ole vastaväitettä.
Ainoa, mikä tuo gradienttia äärettömään entropiakaivoon, on ihmisen oma kokemus.
Ehkä se on ihmisyyden uusi ydin. Emme enää ole ne, jotka ajattelevat parhaiten. Olemme ne, jotka elävät.
En tiedä, onko se lohdullinen vai surullinen ajatus. Ehkä molempia.
Vai redusoidummeko lopulta pelkiksi tarinankertojiksi?
