Kirjoittaja: Antti Rintanen

Istuin lauantai-iltapäivänä sanelemassa blogitekstiä motivaatiosta. Minulla oli ajatus, jota olin kantanut pitkään: ihmiset eivät etsi nautintoa vaan motivaatiota. Pyysin tekoälyä opponoimaan. Se teki sen. Viisi vastaväitettä, väitteeni sisäinen ristiriita, Aristoteles, syy-seuraussuhteen suunta ja vielä huomautus otoksen vinoudesta. Korjasin ajatusta. Uudet viisi vastaväitettä. Jossain vaiheessa huomasin, etten enää ajatellut ääneen, vaan puolustauduin. Ja silloin tuli toinen…

”Ethän vain odota liikoja, ettet pety niin pahasti”, äitini toisti nuoruudessani. Äitini ei tarkoittanut pahaa, sillä hän vain yritti suojella minua. Omat vanhempani eivät asettaneet suuria odotuksia minulle. Koulussa en menestynyt kovinkaan hyvin, ja lukion lopputodistuksen kirjaimet olivat ABCCM. Ainoa aine, jossa sain arvosanan M, oli englanti, jossa olin hyvä siksi, että vietin paljon aikaa…

Nykyaikana tietoa ja asiaa on liikaa. Tietoa tulvii joka suunnasta, olipa kyse sitten uutisista, sosiaalisesta mediasta, kirjoista tai verkkosivuista. Liika tieto on kirous, jos ei sitä hallitse. Yhteiskunta saattaa odottaa täydellisyyttä, mutta minä en. En ihannoi täydellisyyttä, vaan päinvastoin. Elämäni muuttui pysyvästi vuonna 2015, kun kuulin ensimmäisen kerran Pareton laista. Mutta mikä sitten on tämä…

”Olin omistanut elämästäni 15 vuotta Taekwon-Dolle. Se ei ollut vain laji minulle, vaan elämäntapa ja intohimo.” Hierarkian huipulla ei ole mitään. Tämä lause, vaikka se kuulostaa aluksi kovin radikaalilta, herättää syvällisiä pohdintoja elämän tarkoituksesta ja saavutusten merkityksestä. Tarina, joka kätkeytyy vuoteen 2019, valaisee tätä ajatusta syvemmin. Olin omistanut elämästäni 15 vuotta Taekwon-Dolle. Se ei ollut…